Yöportieeri on niitä elokuvia, jotka joko ymmärretään tai sitten ei ymmärretä. Tai tuomitaan vaikka ei tiedetä ymmärretäänkö vaiko eikö. Elokuvan tarina on seuraava: Entinen keskitysleirin majuri Max "elää kuin hiiri" wieniläisen Hotel Operin yöportieerina ja eräänä päivänä hotelliin saapuu amerikkalainen kapellimestari Lucia-vaimoineen. Lucia sattuu olemaan entinen keskitysleirivanki, jota Max piti seksiorjanaan. Jossakin vaiheessa tarinaa Maxin ja Lucian välille kehittyi kummallinen rakkaussuhde, joka heräsi henkiin heidän kohdatessaan uudelleen.
Maxin natsikaverit tunnistavat pian Lucian entiseksi vangiksi ja mahdolliseksi todistajaksi. Vaikka Max itse ei Luciaa uhaksi koekkaan, toiset kokevat. Ja Luciaa suojeleva natsiupseerin omatunnolla varustettu Max huomaa itsekin muodostuneensa uhaksi ystävilleen.
Lucian ja Maxin kieroutuneen ja pakottavan rakkauden voiman katsoja ymmärtää viimeistään siinä vaiheessa kun Maxin asunnolle Luciaa etsimään tullut natsi-tohtori kertoo pöydän alle kontanneelle Lucialle tämän olevan häiriintynyt, koska luulee rakastavansa Maxia kaiken sen jälkeen mitä Max on hänelle tehnyt. Eikä Maxillakaan asiat sen paremmin ole: Eräässä kohtauksessa hän kertoo ystävälleen mitä antoi Lucialle lahjaksi kun tämä tanssi hänelle kuin Salome Herodekselle (Raamatun tunteminen aiheuttaa spoilerin, pahoittelen). Toisessa kohtauksessa natsiunivormunsa säilyttänyt Max paljastaa työskentelevänsä yöportieerina, koska ei siedä valoa - valo saa hänet häpeämään. Kaikki tämä on monimutkaista, synkkää, hirveää ja kaunista.
Yöportieeri onkin monimutkainen psykologinen kuvaus ilmiöstä, joka tunnetaan nykyään nimellä Tukholman syndrooma. Traumatisoituessaan uhri ja uhkaaja alkavat tuntea läheisyyttä ja lopulta saattavat jopa rakastua. Eikä katsoja epäilekään Maxin ja Lucian rakkautta, vaikkei sitä ymmärräkään. Elokuvaus on kerrassaan täydellistä ja näyttelijäntyö upeaa. Näytteleminen on hyvin fyysistä ja dialogia suhteellisen vähän, mutta katsoja ei oikeastaan edes jää kaipaamaan sen enempää tietoa päähenkilöistä. Heidän motiivinsa ja halunsa ovat selviä, tunteet fyysisiä ja elokuvan loppukohtaus summaa kaiken. Vaikka tämä elokuva yleensä lasketaankin exploitaatioelokuviin (ja olen sen sellaiseksi itsekin tagannut), se on varsin mieto exploitaatioksi. Seksikohtauksetkin on suhteellisen rajattuja, niitä on mutta ne eivät ole erityisen graafisia. Erityistä goreväkivaltaa ei ole. Enemmänkin elokuvan vaikeus ja ahdistavuus tulee psykologisista elementeistä eli periaatteessa vaikka exploitaatioelokuvia yleisesti karsastaisikin niin tämän voi katsoa. Elokuva on kuitenkin psykologisesti niin haastava, että hyvin harvat ihmiset koskaan tulevat ymmärtämään tämän elokuvan olevan taideteos. Myöskään ihmiset, joiden on vaikeaa ymmärtää symboliikkaa elokuvissa eivät ehkä kuulu siihen ihmisryhmään jotka tästä elokuvasta voisivat nauttia. Sillä erityisesti flashback-kohtaukset sisältävät paljon symboliikkaa. Joku toinen voisi antaa vähemmän, mutta minulta viisi tähteä.
Varsinaista traileria en ikävä kyllä löytänyt, mutta Scathinglybrilliant-nimimerkin omaava youtuubaaja on yhdistänyt elokuvakohtauksia Billie Holidayn I'm a Fool to Want You-kappaleeseen. Eli nauttikaa:
| Nimi: Yöportieeri (alk. Il portiere di notte) |
| Ohjaaja(t): Liliana Cavani |
| Valmistusvuosi: 1974 |
| Pääosanäyttelijät: Dirk Bogarde, Charlotte Rampling ja Philippe Leroy |
| Rappion syyt: Erotiikka, Natsit |
| Kannattaako ostaa? Kyllä! Tosin täytyy vielä uudestaa varoittaa, että kaikki eivät tätä elokuvaa tule ymmärtämään. |
| Arvio:★★★★★ |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti